Tytöt ja pojat saavat erilaista talouskylpyä kotona, otsikoi Helsingin Sanomat (16.9.2024) Lehti kertoi Jyväskylän ja Helsingin yliopistojen OP Ryhmälle tekemästä tutkimuksesta, jonka perusteella pojille puhutaan enemmän rahan ansaitsemisesta ja sijoittamisesta, kun taas tytöille rahan kuluttamisesta.
Tutkimustulos herätti kysymyksen, missä ajassa elämme. Eikö mikään ole muuttunut? Asia koskettaa meitä jokaista ja useammassakin roolissa. Olemme isiä, äitejä, kummeja, opettajia, isovanhempia, tutkijoita ja nykymenon ihmettelijöitä.
Miten teillä on puhuttu rahasta? Miten opetettu rahan käyttöä?
Näistä kysymyksistä syntyy hyvää pohdintaa.
Yksi äiti istutti 9-vuotiaan tyttären viereensä ja esitteli tytölle tämän sijoitussalkkua. Hän sanoi, että tuntuu siltä, että lottoaminen on ok, mutta sijoittaminen on syntistä.
Toinen äiti kertoi antaneensa teini-ikäisille tyttärilleen 100 euroa kuukaudessa. Summalla piti hankkia vaatteet, meikit, karkit, leffaliput yms. Äiti maksoi asumisen, ruoan, sähköt ja muut kodin arjen menot sekä meikinpoistoaineet. Jos tytöt löysivät vaatteita kierrätyksestä tai kirpputorilta, käyttörahaa jäi enemmän ja ehkä säästöönkin. Äidin kanssa pääsi leffaan, mutta karkit ja popparit sai maksaa itse. Äidin kanssa pääsi myös teatteriin ja siellä äiti kustansi väliaikatarjoilunkin. Asiasta tehtiin kirjallinen sopimus.
Mitä tytöt oppivat?
Äiti kertoi, että oppivat budjetoimaan ja ennakoimaan. Rahasta tuli hallittavaa ja mitattavaa. Hyvän järjestelmän olivat romuttaa isovanhemmat, jotka lykkäsivät rahaa yli sopimuksen. Onneksi heidätkin saatiin ruotuun.
Hatun nosto näin systemaattiselle äidille! Minusta ei sellaiseen ollut.
Kun minä kysyin pojaltani, miten meillä puhuttiin rahasta, hän vastasi, että ei juuri puhuttu. Viikkorahaa ei ollut, mutta käyttörahaa annettiin tarpeen mukaan. Hyvää hänen mielestään oli se, että rahasta ei tehty numeroa, eikä siitä riidelty.
Mummi antoi joskus pikkupojille pikkukympit. Indeksikorotus oli merkittävä – itse asiassa kuusinkertainen, kun markat vaihtuivat euroiksi. Mummille kymppi oli kymppi.
***
Minkä ikäisenä rahasta puhuminen on hyvä aloittaa?
Jo 2–3-vuotiaat tunnistavat brändejä ja kun oppivat puhumaan, osaavat jo pyytää haluamiaan juttuja. Innostusta lisää myös loppusyksystä ilmestyvä lelukuvasto on selailtu hiirenkorville jo hyvin ennen joulua.
Testasin rahasta puhumista 3-vuotiaan pojantyttären kanssa kauppaleikissä. Käytössä oli kassakone, jossa oli muovisia kolikoita ja pikku seteleitä. Kerroin, että leikkikaupassa on leikkirahaa, ja oikeassa kaupassa maksetaan oikealla rahalla.
Tyttö oli saanut oikean pyöreän kahden euron kolikon isoisoisältään edellisellä viikolla. Meillä nykypäivän isovanhemmilla kolikoita tai pikkukymppejä ei enää lompakossa ole, tuskin lompakkoakaan. Raha oli tytön aarre ja säilössä lasipurkissa, sillä nykylapsilla ei ole omaa säästöpossua, mikä on kurjaa. Lasipurkissa kolikko kilisi iloisesti yksinäänkin.
Kun lähdimme oikeaan kauppaan, kysyin, haluaako tyttö ottaa rahan mukaan ja ostaa sillä jotain. Hän halusi. Kun kerroin, että raha annetaan kaupan kassalle, tuli itku. Hän ei halunnut luopua aarteestaan. Raha jätettiin lasipurkkiin.
Mummi maksoi yhteiset ostokset pankkikortilla, että suihkis vaan eikä sattunut yhtään, mutta vähän silti suretti turhat itkut.
Tuli kuitenkin todistettua todeksi sekin kanadalainen tutkimus, jonka mukaan digitaalinen maksaminen ei tunnu missään, mutta fyysisen rahan antaminen pois sattuu. Sattui niin, että mummi vielä osti tytölle kaupasta Barbie-lehden ja Paula-suklaavanukasta.
Eija Seppänen on DigiConsumers-tutkimushankkeen viestintäkoordinaattori sekä Nuorten yrittäjyys ja talous NYTin talousosaamisen asiantuntija. Blogi on julkaistu 7.10.2024 Viisas Raha -lehden Näkökulmassa.